Minulla on ollut musiikkisyklini. On ollut brittipop-vaihe, on ollut hevivaihe, on ollut rap-vaihe ja on ollut punk-vaihe. Nämä kaikki vaiheet ovat nyt kasvaneet yhdeksi mössöksi, jota kutsun musiikkimaukseni.
Tämän paskan alustuksen tarkoitus oli sanoa se, että Dead Kennedys on ehkä yksi tärkeimmistä yhtyeistä minulle. 77-punkista kun "piti" siirtyä hc:hen, niin aloitin Dead Kennedysistä. Rakastuin heti. Bändin punk-veivaus ei kuulostanut siltä harkilta, mitä oletin, vaan bändillä oli hyviä melodioita, oivallisia koukkuja ja kaikkien aikojen vihaisin mies keulakuvana, Jello Biafra. Nosturiin mentiin siis lähes pelkästään nostalgian takia, mutta onneksi Biafra näytti heti, että hänen ei tarvitse menneitä muistella, kun nyky-yhtyekin on todella kovassa iskussa. Ja itse illan maestro vasta iskussa olikin. Ne pantomiimit...
Dead Kennedys muistetaan todella poliittisista sanoituksistaan, eikä Biafran uusi yhtye ole yhtään siitä muuttunut. Jello saarnaa edelleen tutulla raivollaan yhteiskunnan epäkohdista ja musiikki räyhää täydellä volyymilla ja helvetillisellä tempolla eteenpäin. Vanhat DK-fanit tuntevatkin olonsa hyvin tutuksi tämänkin yhtyeen musiikin parissa. Vaikka miestä voisikin syyttää siitä, ettei ole lähtenyt viemään itseään uusille urille, niin minua ei todellakaan haitannut se, että edelleen on bändi, joka veivaa hc-punkia muutenkin kuin vain kaahaamalla päättömästi eteenpäin ja toivoen, että siellä jossain on biisikin. Poliittiset palopuheet eivät jääneet ainoastaan kappaleisiin, vaan illan maestro Biafra jakeli kritiikkiä vähän joka suuntaan välispiikeissäänkin.
Uusi materiaalikin toimi siis erinomaisesti. En ollut kerennyt ennen keikkaa edes kuuntelemaan yhtään TGSoM:n biisejä, mutta pitti pyöri ja jengi piti hauskaa. Se on pääasia. Levyt menivätkin heti hankintaan. Vaikka nostalgia ei ollut pääosassa, niin silti vanhat DK-klassikot saivat yleisön villiintymään parhaiten. Let's Lynch The Landlord, Holiday In Cambodia, Too Drunk To Fuck ja California Über Alles toimivat edelleen erinomaisesti. Loistava punk-ilta kaikin puolin!
Björkin Crystalline tuli ihmisten ilmoille jo juhannuksen korvilla, mutta kun juhannus ja maanantaina alkaneet uudet työt ovat pitäneet minut pienessä uutispimennossa, niin kuulin biisin vasta tänään. Blogosfäärinörtit huutavatkin nyt yhtä kurkkua "WANHA!", mutta enpäs jaksa välittää. Crystalline kun on vuoden parhaimpia biisejä jo nyt ja silloin on aiheellista hehkuttaa, vaikka sitten "myöhässä"!
Crystallinen elektroninen äänimaailma ottaa haltuunsa heti ensitahdeista, mutta jos luulit kappaleen olevan enemmän rauhallista fiilistelyä, niin olet väärässä. Viimeisen minuutin aikana alkaa nimittäin sellainen väkivaltainen junkkatykitys, että meikäläisen tajunta räjähti ns. tuhannen pillun päreiksi. Björk ei tee edelleenkään kompromisseja musiikkinsa suhteen ja se on hyvä!
Björk julkaisee syksyllä uuden albuminsa Biophilia, joka pitkäsoiton lisäksi käsittää luentosarjoja, instrumentteja, keikkoja, iPhone applicationeja ja dokumentin. Vaatimaton nainen tuo Björk. Crystallinestakin on tulossa video ja sen ohjaa Michel "minun jumalani" Gondry. En malta odottaa! Kaikkea tätä odotellessa kuuntelen Crystallinen täysin puhki.
Videohehkutukset ovat jääneet vähiin tässä viime kuukausien aikana. Onneksi Coldplay tulee ja katkaisee pitkän hiljaisuuden. Every Teardrop Is A Waterfall kun sai todella hienon ja värikkään videon, mikä ainakin minut sai hihkumaan innostuksesta. Hienoa stopmotion-animointia ja soitto-osakin on tehty vähän erilaisella tatsilla. Tykkään!
Stopmotionista tuli Coldplayn videota katsellessa mieleen tämä katutaideklassikko. Vanhahan tämä on kuin mikä, mutta yhtä pysäyttävää katseltavaa edelleen.
Arvonta on suoritettu! Teachmeetin victim selectoria käyttäen voittajaksi valikoitui nimimerkki Noona. Pistäs Noona sähköpostia osoitteeseen noyougirlsneverknow@gmail.com, niin sovitaan leffojen luovutuksesta tarkemmin. Onnittelut voittajalle!
Hyviä vastauksia tuli monia ja kiitettävästi tuli perusteluitakin, mikä lämmitti kovasti. Kasari ja ysäri olivat aika tasaisesti kommentoijien suosikkeja. Molemmat toki aivan loistavia leffavuosikymmeniä, mutta onneksi oma lempivuosikymmenkin sai vähän kannatusta. 1970-lukua kun ei voita mikään! Blaxploitaatio, New Hollywood, parhaat kung-fut, ja yleinen synkkyyden ja realismin lisääntyminen vetoavat minuun niin vahvasti, että 70-luvun elokuvat ovat ottaneet todella erityisen paikan sydämessäni. Soundtrackit olivat myös kultaa, eiliseen vielä viitaten.
Musa-arvontaan palaan illemmalla, kun palkintolevyt ovat käyneet vielä tuplatsekkaukset läpi, ettei nyt ihan silkkaa basaa pistetä menemään.
Lähden viettämään juhannusta maaseudun rauhaan pois nettiyhteyksistä ja muista hömpötyksistä, mutta ajattelin kumminkin jotain spessua kehittää juhannukseksi. Tänä vuonna on tullut todella paljon kaikkea siistiä, josta en vain ole kerennyt tai älynnyt postata mitään. Tässä niitä nyt olisi, neljässä osassa. Vaikka aiheena onkin tämän vuoden parhaimmisto, niin olen yrittänyt vältellä tässäkin blogissa kyllästymiseen asti jauhettuja bändejä, tosin pari "tuttua bändiä" on mukana. Annan myös musiikin puhua puolestaan, joten turhat lätinät jätetään toiseen kertaan. Musiikkihan se pääasia on, eikös.
Hyvää juhannusta kaikille! Yrittäkää olla hukkumatta.
Päivän tapaus, joka tuntuu menneen vähän kaikilta ainakin toistaiseksi ohi. Tai sitten olen tänään vain tavallista valppaampana. Radiohead julkaisi tänään videomuodossa esimakua "From The Basement"-sessioistaan ja se maistiainen on täysin uusi kappale, Staircase. En nyt taas kertakuuntelulla uskalla vetää mitään johtopäätöksiä, mutta kuulostaa aika In Rainbowsilta omiin korviin. Uppoaisi aika helposti niin soundien kuin rytmiensä osaltakin sille levylle. Ei huono, mutta ei mikään klassikkokaan. Silti, uutta Radioheadia, ei pidä valittaa.
Blogini on nyt ollut pystyssä lähes tasan puolitoista vuotta, joten sen kunniaksi pyöräytetään arvonta käyntiin. Ensimmäinen kahdesta, jos saan tarkentaa. Tein nimittäin tässä pientä kesäsiivousta ja nyt lähtee sekä leffa- että levyhyllystäni tuplakappaleet ja muut roippeet eteenpäin. Ihan mitään sekundaa ei arvontaan lähde, tässä paketissa kun on mukana This Is England '86, Stanley Kubrickin The Killing, Metropolis, Kiertue, Varjojen valtakunta, Final Destination 3D (kahdet lasit mukana), The Fifth Element, Chinese Odyssey 2002 ja Alienit 1 ja 2.
Siinä sitä leffaa on!
Miten tähän voi sitten osallistua? Se on helppoa. Mainitse joko kommentteihin tai sähköpostiini oma lempivuosikymmen elokuvien saralla. Perustelut ovat toki plussaa, mutta jos ei huvita moisia kirjoitella, niin en sitä pahakseni pistä, kunhan vuosikymmen löytyy. Vastausaikaa on ensi maanantaihin asti. Onnea arvontaan!
Keikkoja on tullut nähtyä hirvittävät määrät viime viikkoina, mutta en ole saanut niistä kirjoitetuksi mitään. Yritetäänpä niputtaa edes ulkomaan ihmeet johonkin järkevään nippuun.
Caribou saapui Tavastialle kovien odotusten alaisena, kun viime kesän Flow-keikka oli ollut kuulopuheiden mukaan huikea. Itsekin uskalsin siis odottaa keikalta jotain hienoa. Hienoa sainkin, yhtye oli nimittäin järjettömän kovassa iskussa. Kaikki Swimin kappaleet soitettiin ja aiemmilta levyiltä tuli vain pari kappaletta. Tämä jako kävi itselleni erinomaisesti, koska Cariboun kuunteluni on rajoittunut vain tuoreimpaan levyyn. Livenä yhtye vei kappaleita välillä todella uusiin suuntiin, eikä vähiten JÄRJETTÖMÄN rumpalinsa, Brad Weberin, takia. Weber soitti kyllä todella tarkasti, mutta kun mies pääsi vauhtiin, niin rytmit olivatkin jotain ihan toismaailmallisia. Tajuntani räjähti useaan otteeseen, kun mies päästettiin vapaaksi. Tuollaista rytmi-iloittelua näkee ja kuulee valitettavan harvoin. Huikeata, aivan kuten koko keikkakin. Encorena kuultu lähes kymmenminuuttiseksi jamitteluksi venynyt Sun kruunasi koko keikan ja olinkin yhtä hymyä keikan jälkeen. Kannatti mennä.
Crystal Castlesin olin nähnyt aiemmin helteisessä Hyde Parkissa lämmittelijän roolissa, joten yhtyeen omalta klubikeikalta uskalsi odottaa enemmän, varsinkin kun lämmittelyspottikin vedettiin silloin pari vuotta sitten todella hyvin. Energiaa ei tälläkään kertaa puuttunut, mutta keikka ei ihan lähtenyt odotettuun lentoon maanantain ja todella aikaisen soittoajan takia. Crystal Castles kun vaatisi myös omaakin huumaantumista ja valitettavasti maanantai-iltana yhdeksältä ei tanssijalka välttämättä irtoa ihan niin hyvin kuin viikonloppuna kellon ollessa lähempänä keskiyötä. Muuten keikasta ei juurikaan ole valittamista. Alice oli oma energinen itsensä ja soundit potkivat kovaa. Alussa jopa niin kovaa, että bassot pistivät kurkkuni värisemään. Ihan jees. Toivottavasti seuraavalla Suomen reissulla käytetään parempaa tilannetajua soittoajan kanssa, niin saadaan vielä hurjemmat bileet aikaiseksi. Klipin soundit on muuten sitten ihan hirveät, mutta ainakin fiilis siltä välittyy enemmän kuin hyvin.
Linkin Parkin Kaisaniemen puiston keikalle päädyin sattumalta, kun lippua tarjottiin sairaustapauksen vuoksi. Ursulalle siis suurkiitokset lipusta! LP:n olin jo aiemmin nähnyt Provinssissa ja nostalgiahuurut tuli koettua jo siellä, mutta lämmittelijänä ollut Die Antwoord taas kiinnosti todella paljon. Etelä-Afrikan hämmentävin rap-porukka olikin lavalla todella hämmentävä.
Hykertelin etukäteen mielessäni bändin saavan Linkin Parkin fanit raivon partaalle paskoilla teknobiiteillään ja hämmentävillä räpeillään. Mitäs vielä, jengihän oli ihan liekeissä, kun ninjat saapuivat lavalle. Enter The Ninja pisti jengin yllättävän sekaisin ja sen jälkeen tullut Wat Kyk Jy?:kään ei tilannetta muuttanut, päinvastoin. Yleisö lähti mukaan yllättävän hyvin, kun miettii että kyseessä oli lämppäri ja aivan kaikkea muuta kuin Linkin Park. Pahennuksen osalta ei siis odotuksiani täytetty, mutta ei kyllä välttämättä esiintymisenkään. Vähän liikaa luotettiin kikkelihuumoriin ja kun Die Antwoord ei musiikillisesti mitään neroutta ole, niin nopeasti iski puutuminen. Puolituntinen setti olikin juuri sopivan pituinen, ettei täydellistä puutumista kerennyt tapahtua. Plussat siitä, että bändi sai käyttää omia visuaalejaan. Olivat kiitettävään rujoja.
Pääesiintyjästä jäikin vähän ristiriitainen fiilis. Keikka oli viihdyttävä ja bändi oli energinen, mutta kun uudet biisit eivät vaan herätä mitään tunteita. Konesoundien kautta haettu uudistuminen kun ei mielestäni ole ollut järin onnistunut veto, niin illalta odotin vain vanhoja biisejä, jotta pääsisi nostalgisoimaan ihania teinivuosia. Kahden ensimmäisen levyn biisit toimivatkin jälleen kerran oikein mainiosti, eikä vähiten nostalgiahumun vuoksi. Vaikka uudet biisit eivät siis nappaa juuri yhtään, niin siitä huolimatta parituntinen keikka meni kuin siivillä. Kyllähän nämä jo kannuksensa ansainneet bändit onnistuvat heittämään rutiinillakin keikan, josta ei juuri valittamista jää. Valot ja visuaalit tosin menivät aika pahasti hukkaan, koska aurinko valaisi Kaisaniemeä koko illan.
Ei näkemäni keikat näihin ole rajoittuneet. Keikkoja on tullut nähtyä niin Tony Allenilta ja Jimi Tenorilta, Paperfangsilta, Delay Treesilta, Graciakselta ja Junolta, mutta palaan osaan näistä nimistä vielä myöhemmin muissa merkeissä. Jätetään ne siis hautumaan vielä hetkeksi.
Olen kiroillut lähes koko vuoden suomalaisen räpin heikkoa julkaisurintamaa. Asa oli paha pettymys ja Julma-Henri ei vain aukea itselleni sitten millään. Samana toukokuisena viikkona tapahtuikin sitten kummia. Silloin nimittäin julkaistiin kolme äärimmäisen kovaa Suomi-rap-levyä. Pyhimyksen Mediumiin palaan myöhemmin ja ehkä Jodarokinkin sooloon, joten en sano niistä vielä mitään. Sen sijaan käsittelen Half Past Never Bandin Cubicle Coman, joka ei liiemmin ole huomiota saanut. No nyt saa ja aiheesta.
Yhtye itse määrittelee musiikkinsa mm. funkin, hip hopin, jazzin ja itämaisten sävyjen risteytykseksi. Sitä se onkin. Välillä kappaleet pudottavat todella läskiä biittiä kehiin ja välillä mennään fiilistelevämmissä merkeissä. Vierailevia räppäreitä ja muusikoita on levyllä todella iso liuta, mikä voisi johtaa pahimmillaan todella sekavaan kokonaisuuteen, mutta Cubicle Coma kuulostaa todella yhtenäiseltä ja tiukalta. Levyllä ei ole turhia hetkiä yhtään, vaikka kappaleille annetaankin tilaa hengittää ja elää. Jamittelevammat hetket sulautuvat kappaleisiin loistavasti, eivätkä kuulosta turhalta täytteeltä.
Vaikka levy kuulostaakin soundiensa puolesta yhtenäiseltä, niin räppien puolesta levy seikkailee juuri siellä, minne vieraat sen vievät. Onneksi vieraat ovat hyvin valittuja ja tukevat biisejä erinomaisesti. Omia korvia eniten miellyttävät Jon?Doen räppäämät biisit Letters ja Sankofan kanssa yhdessä vedetty I-Feel. Jälkimmäinen on varsinkin todella tunnelmallinen ja letkeä kappale, joka sopii kesäiltoihin aivan täydellisesti. Myös Daily Discussions sopii tunnelmaltaan erinomaisesti fiilistelyyn.
Half Past Never Bandin kunniaksi on myös sanottava se, että bändin soundi ei kuulostaa yhtään "suomalaiselta". Selitän mitä tarkoitan. "Suomalainen" rytmimusiikki on yleensä ennaltaopittuja maneereita genreistä ja groovea haetaan väkisin. HPNB ei tähän sorru. Bändin groovaa luonnostaan ja biisit elävät rytmin mukana "helposti". Mikään ei kuulosta väkinäiseltä tai maneerien toistolta, vaan luonnolliselta ja hyvin rullaavalta. Tähän harva suomalainen rytmiyhtye onnistuu. Hienoa, että vähitellen tästäkin maasta tulee rytmimusiikkia, jota ei tarvitse hävetä.
Half Past Never Band tuli puskista ja vakuutti minut täysin. Tsekatkaa levy ja vakuuttukaa minun tavoin. Lähiaikoina tulee myös bändin haastattelu, jonka tein heidän keikan yhteydessä reilu viikko takaperin, kunhan sen haastattelun saan vielä johonkin julkaistavaan muotoon. Näin myös bändin livenä ja eipä ole valittamista siitäkään. Fiilistelyä on vähemmän, mutta keikoilla sopiikin revitellä enemmän. Suosittelenkin lämpimästi suuntaamista Kutoselle 30.6. Nämä tyypit eivät petä. Toivon todella, että ihmiset löytävät tämän bändin, koska olisi häpeällistä, jos näin kova bändi jää pienen piirin salaisuudeksi.
Arctic Monkeys on lempiyhtyeeni ja Alex Turner on jumalani. En siis todellakaan osaa tehdä objektiivista arviota yhtyeen tuotoksista millään. Ei siis tule yllätyksenä, että palvon Suck It And See:tä. Matka palvonnan kohteeksi ei kumminkaan ollut helppo. Yritän myös parhaani olla kriittinen. Se ei tässä tapauksessa ole paljoa sanottu.
Suck It And See on Arctic Monkeysin levyistä se, mitä olen odottanut suurimpien pelkojen alaisena. Brick By Brick ei vakuuttanut yhtään ja vaikka Don't Sit Down 'Cause I've Moved Your Chair olikin hyvä biisi, niin ei se räjäyttänyt tajuntaa kuten vaikka Brianstorm tai I Bet You Look Good On The Dancefloor. Ristiriitaisia ajatuksia herätti myös yhtyeen puheet heidän historian popeimmasta ja helpoimmasta levystä. Molemmat levyn ensimaistiaiset kun olivat yhtyeen raskaimpia kappaleita. Yllätyin, kun Suck It And See todella paljastui yhtyeen helpoimmaksi ja "kesäisimmäksi" levyksi.
Yhtyeen neljäs levy ei tosiaan ole läheskään yhtä synkkä ja pahaenteinen kuin Humbug, mutta ei se myöskään ole paluuta kahden aiemman levyn soundiin. Riffit ovat kuin Humbugilta, mutta nyt ne eivät ole pahaenteisen uhkaavia, vaan soivat iloisesti ja rennosti. Levy on muutenkin paljon helpompi kuin Humbug, eikä ole läheskään yhtä selkeästi tarkoitettu kuunneltavaksi kokonaisuutena. Paitsi, että minulle tämä oli vaikea levy. Miten suhtautua jälleen täysin uuteen soundiin, joka on täysin trendien vastainen ja jotain aivan muuta kuin mihin Arctic Monkeysien kohdalla on tottunut?
Kokonaisuutena Suck It And See ei siis ole järin vahva. Puolessa välissä levyä biisit ovat turhan raskaita ja pyörivät liikaa kertosäkeiden varassa. Esim. Library Pictures ja All My Own Stunts eivät säkeistöissä vakuuta yhtään, mutta kertosäkeet ovat oikein hyviä. Se ei vain Arctic Monkeysin kaltaiselta jumalyhtyeeltä ole hyväksyttävää. Myös Don't Sit Down... kuulostaa levyllä jotenkin irralliselta kaikessa raskaudessaan.
Mutta. Ne muut biisit. Puhuinko jo jumalyhtyeestä? Sitä Arctic Monkeys nimenomaan on. Bändin melodiantaju on häikäisevä. Avauskaksikko She's Thunderstorms ja Black Treacle pistävät jo kehiin sellaiset laulu- ja kitaramelodiat, että muiden brittibändien pitäisi tässä vaiheessa jo mennä vähän itseensä. Bändi kun vielä parantaa tästä. The Hellcat Spangled Shalalan kruunaan jo nyt vuoden parhaimmaksi biisiksi. Miten ylität tuon melodian ja Alex Turnerin täydellisen sfääreissä vilisevät sanoitukset? Et mitenkään. Ihastelkaa.
Levyn viimeiset neljä kappaletta esittelevät hitaamman ja tunnelmallisemman Arctic Monkeysin ja voi kuinka Mardy Bumista ollaankin kehitytty. Alex Turnerin Submarine EP:ltä tuttu Piledriver Waltz ihastuttaa vielä enemmän, kun se on saanut enemmän lihaa luidensa ympärille, Love Is A Laserquest on vähäeleisyydessään vuoden kauneimpia kappaleita ja levyn nimikappale häikäisee sanoituksellaan. En edelleenkään osaa oikein sanoa, että onko seuraava pätkä riipivän kaunis vai juustoisen banaali.
I poured my aching heart into a pop song
I couldn't get the hang of poetry
That's not a skirt, girl, that's a sawn-off shotgun
And I can only hope you've got it aimed at me
Suck It And See on hyvä levy. Jälleen kerran. Miten ihmeessä tämä bändi, ei, miten Alex Turner pystyy pitämään häikäisevän laadun julkaisuissaan. Debyyttisinkusta lähtien mies on tarjonnut vain mahlanjuoksutusta. 2000-luvun ainoa yhtye jota voi täysin sokeasti fanittaa ilman mitään tunnontuskia. Vihaajat voivat mennä tuijottelemaan kenkiään muualle nyt, kuten myös ne jotka toivovat bändin palaavan nykiviin soundeihin. Not gonna happen.
Muistatteko Miles Kanen? En syytä teitä, jos ette muista. Mies nousi musiikkimaailman tietoisuuteen Alex Turnerin peesissä The Last Shadow Puppets-duon toisena osapuolena ja johti myös yhtyettä The Rascals, jonka debyytti unohdettiin jo ennen kuin sitä edes julkaistiin. Kuukausi takaperin mies julkaisi soolodebyyttinsä, Colour Of The Trap, jonka olisi voinut ohittaa olankohautuksella. Uteliaisuus vei voiton ja onneksi vei. Tässä on kesän tyylikkäintä brittipoppia.
Colour Of The Trap ei siis tee yhtään mitään uutta. Se soi juuri niin kliseisen brittiläisesti ja 60-lukulaisesti kuin voisi odottaakin. Se mikä levystä tekee kaikessa kliseisyydessään hyvän, on sen tyylitaju. Pop, psykedelia ja rock soivat yhdessä komeasti, eikä levyllä lähdetä turhaan rikkomaan hyvää kaavaa. Jonkun mielestä tämä olisi tylsää ja kunnianhimotonta, mutta minusta tämä on vain tyylikästä. Kuunnelkaa nyt vaikka Rearrange ja Quicksand. Täydellistä 60-lukua.
Pastissoinnissa on aina se ongelma, että kun levyllä ei ole oikeastaan mitään omaa, niin levy myös kuluu äkkiä kuuntelussa ja unohtuu sen siliän tien. Colour Of The Trap ei ole poikkeus sinänsä, mutta Kanen kappaleet ovat huomattavasti parempia kuin monella muulla menneisyyttä haikailevalla popparilla. Vaikka levy ei todellakaan ole mikään merkkiteos tai ole edes sävellyksellisesti mitenkään maailmoja mullistava, niin kesäviihteenä levy on oikein passeli. Tuskinpa tästä syksyllä jaksaa enää innostua.
Seksihelteet ovat täällä, minä olen täällä ja kesän soittolista numero uno on täällä! Hiljaiselo jatkuu vielä hetken, mutta helpotan tuskaanne soittolistalla. Soittolista on reippaasti kitarainen, hyvin brittiläinen, melko punk, kevyesti vuotta 2011, hitusen suomalainen, vähän folk ja täynnä kesää. Tsekatkaa se vaikka tästä.
Palaan ensi viikolla jälleen asiaan hitusen muuttuneen ulkoasun kanssa. Jänskää, eikö.
Pääsykoestressi ja muu kesähöttö ovat vieneet inspiraation muille maille, joten pidänpä nyt ihan suosiolla lomailua bloggauksesta jonkun aikaa. Jos tulee ikävä, niin Facebookista ja Twitteristä tavoittaa edelleen. Viikonloppuna kaikki sitten muistavat mennä Basslineen, koska joka päivälle on mieletöntä herkkua tiedossa täysin ilmaiseksi. Siihen asti otetaan rennosti ja nautitaan lämmöstä kaikkien aikojen kesäbiisin tahtiin.
Pitkästä aikaa videopostaus. Kaikkien vihaama ja harvan rakastama Tyler, The Creator julkaisi viime yönä videon levynsä parhaimmalle biisille She. Mielestäni tämä "homofoobinen ja naisia vihaava provosoija" on onnistunut erinomaisesti muuttamaan biisin tunnelman videolle. Video on myös hieno.
Nyt kun levy on ollut vajaan kuukauden ulkona ja keskustelu on käynyt kuumana, niin otan nopeasti kantaa pariin väitteeseen. A) Levy on vain halpaa provosointia, jossa ei ole muuta sisältöä kuin raiskaus- ja tappokuvastolla mässäily: Kyllä, levy provosoi, mutta niin pitääkin. Levy on päänsisäinen painajainen. Jos sitä ei ensimmäisen biisin aikana jo tajua, niin joko pää on umpisyvällä perseessä tai silmissä vilkkuu vain Tylerin julkisuuskuva, joka todella haluaa pelkästään vain provosoida. Kertovatko nämä painajaiset sitten yhtään mistään? No eivät oikeastaan, mutta kertovatko Wiz Khalifan pajauttelufantasiat mistään? Eivät, mutta ei miestä siitä ole kritisoitu. On myös lievästi huvittavaa, että jengi on alkanut kivien alta metsästämään räppäreitä, jotka ovat "oikeasti provosoivia". Niin, sehän on se tärkein pointti kaikessa.
B) Tyler on homofoobikko: Tuskinpa. Se, että levyllä ja Odd Futuren sekoiluvideoilla hoetaan "faggotia" ei tee vielä kenestäkään homofoobikkoa. Samaa Jackass-touhua tuokin on kuin porukan kaikki skeittisekoilu. Ja jos miehen sanoma on, "ole juuri sitä mitä haluat, äläkä anna kenenkään sanoa sinulle vastaan", niin joo, kyllä se vihaa homoja. Siinä Tyler, The Creator meni liian pitkälle, kun vastasi Tegan & Saran kritiikkiin sanomalla, että "tytöt voisivat vähän imeä mun munaa". Joskus voisi miettiä, että onko se julkisuuskuva kaikki kaikessa.
Nyt kun levyä on kuunnellut jo pidempään, niin voi jo sanoa levyn olevan kaukana täydellisestä. Paukut loppuvat pidemmän päälle todella äkkiä kesken ja levyä olisi voinut tiivistää reilusti. Levyn laatu ei kumminkaan poista sitä tosiasiaa, että piristysruiskeena pystyyn kuolleelle rap-skenelle OFWGKTA on parasta pitkään aikaan. Se, että lähes täysin puskista tulee porukka, joka tekee juuri sitä mitä huvittaa ja täysin välittämättä trendeistä, on mielestäni todella hienoa. Ei porukan kaikki materiaali mitään timanttia missään nimessä ole, mutta kerrankin genressä tulee ulos muutakin kuin bisnestä ajattelevia artisteja, jotka myös pääsevät undergroundia pidemmälle. Se, että porukan ovat löytäneet myös indienuoret ei tee heistä yhtään vähemmän aitoja. Se, että Jay-Z ottaa levylleen Empire of The Sunin tyypin feattaamaan on paljon laskelmoivampaa crossover-suosion kalastelua kuin Odd Futuren touhut, jos aitouskeskustelua halutaan jatkaa.
