maanantai 19. heinäkuuta 2010

/\/\ /\ Y /\

M.I.A räjäytti ihmisten tietoisuudet muutama vuosi sitten Paper Planesilla. Sitä ennen jo osa ihmisistä tutustui M.I.A:n genrejä yhteen muussaavaan musiikkiin Arularin avulla. Kukaan ei silti voi väittää, etteikö Maya Arulpragasamin kolmas levy olisi se levy, johon on kohdistuneet kaikkein kovimmat odotukset. Uutta Paper Planesia ei saatu, mutta jotain hyvää sentään kolmannelle tuotokselle on saatu.


Jos joku ei vielä tiennyt, niin levyn nimi on tuo otsikossa oleva kauttaviivakenoviivahirvitys, joka onneksi voidaan myös kirjoittaa ja lausua helpommin Mayana. Jotta hämmentävyys ei loppuisi nimeen, niin levyn kannetkin ovat Youtube-viittauksia myöten jälleen joko katsojasta riippuen oksennusta, tai aivan hirveät. Levyn alkupuoli ei kauheasti lupaile hyvää. Levyn intron jälkeinen kappale Steppin' Up ja Tekqilla ovat järkyttävintä paskaa, mitä olen pitkiin aikoihin kuullut. Molempien äänimaailma on ympätty täyteen ties minkälaista hälyä, joka osaavissa käsissä kuulostaisi musiikilta, mutta näiden tunarien käsissä kakofoniselta sekoilulta. No onneksi loppua kohti levy paranee rutkasti.



Vasta levyn puolessavälissä alkaa levyn kappaleet kuulostamaan siltä, että ne ovat edenneet ideatasoakin pidemmälle. It Takes A Muscle on mainio reggaerytmeineen. No sitten on taas muutama biisi, joista ei jää jälkipolville mitään kerrottavaa. Vasta levyn kymmenes kappale Meds And Feds, joka samplaa Sleigh Belssiä räjäyttää potin. Biisi paukkuu ja pörisee niin lujaa, että tanssilattioilla saadaan sydänkohtauksia sen tahtiin. Sitä seuraavat rauhalliset Tell Me Why ja Space lopettavat levyn positiivisissa fiiliksissä ja ovatkin levyn selkeästi parhaat biisit.



Maya on surkea levy. Arular ja Kala ovat todella hyviä levyjä, joissa oli paljon juttuja joista pystyi repimään inspiraatiota itseensäkin. Maya on vain tylsä, hahmoton, melodiaton ja koukuton levy, jonka biisit aiheuttavat lähinnä ärsytystä. Sentään muutama hyvä biisi saa uskomaan, että ehkä M.I.A saa tulevaisuudessa jotain hyvää aikaan. Tästä ei taida jäädä muistoksi muuta kuin pari hyvää biisiä ja sanojen muutamat provosoinnit. Flowssa on silti varmaan hyvät bileet.

2 kommenttia:

  1. Jotenkin mua ei toi kansi oo häirinny :D Se on jotenkin niin roskanen, et mua se lähinnä huvittaa. Ja mitä tulee tuohon itse levyyn, niin en oo vielä niitä ennakkoon kuultuja kappaleita lukuun ottamatta tutustunut, mutta olihan se koko homman kannalta hieman rumaa ja katkeraa, et Diplo päätti haukkua käytännössä koko tekeleen ja naisen, ennen kuin kellään oli mahista ees muodostaa omaa mielipidettään. Ja se koko lehtijuttusekoilukin. En tiedä oisko nääkin nyt laskelmoituja oman julkisuuskuvan sekoitteluyrityksiä, vai onko PR oikeesti menny näin vikaan. Mut toisaalta, viime kädessä arvostellaan artisti ja sen käytös musiikin perusteella, ja tässä tapauksessa se musiikki taitaa (?) olla hieman heikohkoa.

    VastaaPoista
  2. Onhan aiemmatkin kannet olleet aikamoisia virityksiä. Kyllähän tuossa kannessa joku oma viehätyksensä on kieltämättä, mutta itse karsastan aina tuollaista liian täyteen ammuttua designia. Less is more. Ja MIAlla on aina ollut sellaista kitschiä noissa kansissa, joka on itselle vähän eh.

    Diplon ja MIA:n välillä ilmeisesti on tosi paljon kaunoja, joten Diplon puheet kannattaa suodattaa aina katkeran ex-poikaystävän tilityksinä. En tosiaan tiedä mikä on totuus tuottajien osuudesta levyyn, mutta ehkä siellä on vähän jokainen mennyt sieltä mistä aita on matalin. Kaikki mikä aiemmin on toiminut hyvin menee pieleen tällä levyllä. Tottakai Diplo voi sanoa, että yritti pelastaa uppoavaa laivaa, mutta epäilenpä, että asian laita on näin. Yhden biisinhän se vaan tuotti Switchin kanssa. Olen kyllä samaa mieltä, että Diplo olisi voinut pitää mölyt mahassaan siihen asti kunnes levy olisi ollut kaikkien kuultavissa. Tuleekohan Flowssa draamaa, kun ex-pariskunnan proggikset esiintyy samana päivänä? Voisi vihjaista Seiskalle aiheesta. :P

    Se koko lehtijuttutouhu taisi olla vain epäonnistunut provokaatio lehtitoimittajalta, johon MIA itse reagoi niin, että koko homma paisui aivan käsistä. Toisaalta MIA on kyllä lähes koko uransa ajan luonut imagoansa tietoisen provosoinnin kautta (kaikki tamili-sissi ja terroristiläpät), joka nyt on vain saanut enemmän huomiota, koska MIA on suositumpi kuin koskaan. Voihan tuon kaiken ajatella niinkin, että kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta. Ei MIA kumminkaan vielä mikään listahittiartisti ole ollut ja Suomessakin on noteerattu video- ja lehtikohut iltapäivälehtiä myöten. Ennen Paper Planesia kovin moni Rumbaa lukematon tuskin tiesi koko MIAsta mitään.

    Tulipas tekstiä. Olisi voinut melkein tehdä oman kirjoituksen aiheesta. :D

    VastaaPoista