keskiviikko 30. kesäkuuta 2010

Hiphopin tulevaisuus ja menneisyyden haamu(t)

Kesäkuu on ollut melkoinen kuukausi hiphopin saralla. Kovia julkaisuja tulee jatkuvalla syötöllä ulos. Nyt käsitellään kolme isointa ja merkittävintä. Yksi on tulevaisuuden superlupaus ja kaksi viimeisintä ovat legendoja sarallaan, mutta toisella on yllättävästi enemmän todisteltavaa kuin voisi uskoakaan.


Draken nimi on pyörinyt viimeisen vuoden rap-piireissä melkoisesti. Mies on vieraillut Jay-Z:n Blueprint 3:lla ja Eminemin Relapsen lisäraidoilla. Drake on aiemmin ollut näyttelijä, joka on nyt siirtynyt siis hiphoppiin. Thank Me Later on miehen debyyttialbumi, jonka pitäisi näyttää mihin suuntaan hiphop on menossa. Ilmeisesti Kid Cudista on tulossa edelläkävijä. Thank Me Later kun on hyvin samanlainen kuin Kid Cudin Man On The Moon. Myös Kanye Westin 808's & Heartbreak tulee tunnelmaltaan mieleen levyä kuunnellessa. Tiivistetysti edellä mainitut levyt voisi laittaa tehosekoittimeen ja laittaa hitusen r'n'b:tä sekaan, niin saadaan Draken musiikki ulos.

Drake on ihan hyvä räppäri. Flow on vähän kankea ja ääni muistuttaa vähän liikaa Lil Waynesta, mutta lyriikat ovat hyviä, eikä tietty monotonisuus kamalasti haittaa. Drake laulaa levyllä yllättävän paljon, mutta onneksi miehen lauluääni on hyvä. Toisin kuin kohta esiteltävän artistin kohdalla. Vierailijalistalta löytyy niin Alicia Keysiä, Jay-Z:tä, T.I:ta, Kanye Westiä ja Lil Waynea. Kaikki vieraat sopivat kappaleisiin hyvin mukaan, eivätkä ole vain komistamassa levyn takakantta.

Thank Me Later on ihan hyvä levy, joka on vain vähän turhan tasapaksu ja turhan "R Kellyä" minun makuuni. Hyvä ja lupaava debyytti kumminkin.


The Roots on julkaissut uuden levyn suunnilleen joka toinen vuosi ja laatu on ollut kohtuullisen hyvä aina. Things Fall Apart on vain ns. alternative-rapin klassikkoteos, mitä ei voida millään ylittää. Sitä The Roots ei oikeastaan ole yrittänytkään viimeisimmillä neljällä levyllään, vaan ovat jazz-sävyjen sijasta yrittäneet kuulostaa moderneilta. How I Got Overilla The Roots palaa juurilleen. (sic)

Kun viimeisimmät levyt Phrenologysta eteenpäin ovat olleet modernien soundien sävyttämiä, on How I Got Over virkistävän orgaaninen. Pianoa kuullaan lähes joka kappaleella ja Questloven rummut kuulostavat nyt rummuilta, eikä rumpukoneelta. Sampleja ei ole juurikaan, vaan nyt luotetaan bändisointiin. Se on hyvä valinta, koska The Roots ei ole pitkään aikaan kuulostanut näin hyvältä. Fiilikset palaavat jatkuvasti Things Fall Apartiin ja nyt ollaan todella lähellä sen levyn hienoutta. Soul-vaikutteet puskevat jatkuvasti läpi, mikä toimii itselleni aina, koska soulia parempaa musaa ei vain ole tiettyihin mielentiloihin. The Roots rapsuttaa siis juuri oikeasta kohdasta nyt. Olen myyty.

Vierailijalistan pitäisi herättää muutamissa lukijoissani pienoista villiintymistä. Joanna Newsom laulaa lurittelee Right Onissa, Monsters Of Folk vierailee The Rootsin tulkinnassa heidän Dear God kappaleestaan ja avausraidalla Dirty Projectorsin Amber Coffman, Angel Deradoorian ja Haley Deklekäyvät laulamassa. Varsinkin Newsomin tähdittämä Right On on todella kova biisi. Indietä tämä levy ei siltikään ole nähnyt kuin hyvin etäisesti. Turhaan ei siis kannata innostua.

How I Got Over on helposti yksi vuoden kovimmista hiphop-julkaisuista ja osoittaa The Rootsin kovuuden. Tästä irtoaa iloa vielä kuukausiksi, ja ehkä jopa vuosiksi eteenpäin.


Eminem ei esittelyjä kaivanne. Jokainen on törmännyt miehen musiikkiin jossain vaiheessa elämäänsä. Jokaisella myös luultavasti on mielipide hänestä. Itse olen tykännyt joistain Empun biiseistä, mutta levyillä on aina joku juttu mättänyt. Nyt mieheltä tulee ulos Recovery, jonka pitäisi olla Marshall Mathersin paluu huipulle. Katellaan.

Eminemin kaksi ensimmäistä levyä olivat hänen alter ego Slim Shadyn esittelyä. Slim Shady on siis heppu, joka tekee kaiken sen, mistä monet haaveilevat ja monet suuttuvat. Raiskaa, tappaa, vetää huumeita ja mitäs vielä. The Eminem Show toi esiin enemmän Marshall Mathersia esille ja se onkin mielestäni Empun uran kohokohta. White America on edelleen kappaleena todella kova. Muutenkin vakavammat aiheet toimivat Eminemin suulla, eivätkä aiheuta myötähäpeää. The Eminem Showta seurannut Encore oli taas aivan paska. Viime vuonna julkaistulla Relapsella oli hetkensä. Monin paikoin Eminem kuulosti jälleen todella hyvältä, mutta turha pelleily aksenttien, äänien ja aiheitten kanssa pisti ärsyttämään. Recoveryn pitäisi miehen puheiden mukaan parantaa kaikkea sitä, mikä Encorella ja Relapsella oli pielessä.

Ensimmäiseksi, Recovery on synkkä levy. Nyt ei Emppu vitsaile ja leiki. Aiheet ovat synkkiä ja henkilökohtaisia. Toiseksi, Recovery on ihan liian synkkä levy. 17 kappaletta angstia on liikaa. Vaikka Relapsella oli jo henkilökohtaisempia kappaleita, niin tasapaino kevyemmän ja synkemmän välillä toimi kohtalaisesti. Nyt olisin toivonut tiettyä keveyttä, jotta 80 minuutin kuuntelukokemus ei tuntuisi ikuisuudelta. Ja minkä helvetin takia joka ikinen kertosäe on pitänyt laulaa? Eminem ei todellakaan osaa laulaa ja onneksi muutamalla biisillä on vierailijoita hoitamassa laulut, mutta ei herranjumala kun pitää kuunnella epävireistä ja sinne päin vedeltyä hoilotusta, niin meinaa pää räjähtää. Eminem on kova ukko räppäämään, jopa uskomattoman hyvä, mutta laulamisen voisi jättää muille. Ja muutenkin koko laulamistouhu saa levyn kuulostamaan siltä, kuin se olisi suunnattu Radio Novan kuuntelijoille. Ei näin.

Recovery parantaa Relapsesta kyllä sillä, että Empun räppäys ei nyt pistä vituttamaan. Paitsi niillä liian monella biisillä, kun pitää pyydellä anteeksi edellisiä levyjä. Anteeksi mitä? Milloin Eminem on pyydellyt yhtään mitään anteeksi? Tuntuu lähes naurettavalta, kun useampaan otteeseen mainitaan, että Encore ja Relapse eivät oikein toimineet. Kyllä me se tiedetään ja hyvä, että itsekin huomasit, mutta osoita se sitten tekemällä niin ässiä biisejä, ettei tarvi paljoa muistella menneitä. Myös Kanyen dissailu pistää naurattamaan, koska kun Kanye tuli Powerilla takaisin, niin siinä ei paljoa anteeksi pyydelty. Emppu taas tuntuu joka käänteessä selittelevän ja pyytelevän anteeksi. Onko Eminemin itseluottamus siis kadonnut?

Recovery olisi voinut osoittaa, miksi Eminemiä vuosia sitten hehkutettiin kovimmaksi räppäriksi koko genressä. Jälleen Empun flow on kyllä ihan uskomaton ja biititkin toimivat, mutta synkkyys ja turha fanien nuoleskelu pistää vituttamaan. Ei tästä levystä siis jaksa kauheasti innostua. Muutama biisi sentään toimii todella kovaa, kuten ehkä vuoden härskeimmän samplen sisältävä No Love. Siinä siis samplataan Haddawayn What Is Lovea. Luitte oikein. Siinä myös vierailee Lil Wayne, jolta löytyy vuoden kovin verse. Jos se Emppu sitten seuraavalla levyllä onnistuisi kunnolla. Sitä odotellessa pitää kuunnella The Rootsia, jolla paluu menneisyyden huippusoundiin sentään onnistui.

Ensi viikolla ilmestyy sitten Big Boin uusi levy, joka ihan hyvin voi olla koko vuoden kovin räppilätty. Siitä lisää myöhemmin.









tiistai 29. kesäkuuta 2010

Keikkauutisia

Kun eilisestä tuplakeikkailusta on toivuttu, niin tänään tuli tuplaten hienoja keikkauutisia. Ensimmäinen ja merkittävin on Wu-Tang Clanin saapuminen The Circukseen 27. heinäkuuta. Lehdistötiedotteen mukaan koko poppoon pitäisi saapua paikalle edesmennyttä Ol' Dirty Bastardia lukuun ottamatta. Vaatimattomia nimiähän tuohon porukkaan kuuluu. Jos Method Man, Ghostface Killah, Raekwon, RZA, GZA ja Inspectah Deck eivät sano sinulle mitään, niin et tiedä mitään hiphopista ja sinun kuuluu palata kouluun.

Toinen hyvä uutinen on se, että Gaslight Anthem saapuu 2. marraskuuta jälleen Tavastialle. Viime kesänä yhtye kävi esiintymässä Tavastialla ja Ruisrockissa, mutta itse missasin molemmat. Jos nyt pääsisin jopa paikallekin. Tämä lämmittää.

Nämä eivät enää ole kovinkaan tuoreita uutisia, mutta kun tuntuu, että näiden esiintyjien saapuminen on jäänyt täysin vaille huomiota blogosfäärissä ja muutenkin musiikkimedioissa. Helsingin Juhlaviikkojen Huvilatelttaan saapuu siis esiintymään Martha "Rufuksen veli" Wainwright ja The Very Best. Wainwright esittää Edith Piafin kappaleita 30.8. ja The Very Best tuo afrohousea Tokoinrantaan 27.8. Suosittelen molempia keikkoja!

LISÄYS! Teenage Fanclub tulee myös marraskuussa Helsinkiin esiintymään! Nosturi toimii keikkapaikkana 18. marraskuuta järjestettävälle keikalle. Liput tulevat myyntiin perjantaina 2.7 ja kustantavat 27 euroa. Syksy näyttää jälleen hyvältä!



Kanada rules ok

Kanadasta tulee uskomattomia bändejä. Eilen todistin kahta niistä livenä kotikaupungissani saman päivän aikana, joista toinen oli viime vuoden top kympissä ja toinen tulee olemaan tämän vuoden top kympissä. Kuka sanoi, ettei Helsingissä ole tapahtumaa. Okei, ei täällä kauheasti kyllä ole, mutta sitten kun on, niin kaikki pakkautuu lyhyen ajan sisälle. Kuten yhden päivän ajalle.

Arcade Fire esiintyi siis eilen Senaatintorilla neljälle tuhannelle hyvän musiikin ystävälle. Senaatintori aiheutti ennakkoon hieman pelkoa konserttipaikkana, mutta hyvin se toimi. Portailta oli kiva katsoa bändiä, vaikka tunnelma olikin siellä vähän laimea. Jonoja ei näkynyt missään ja tavoiteltu intiimiys saavutettiin hyvin, koska alue oli hyvin pieni.

Arcade Firen lämppärinä toiminut Micachu oli paska. Ihan rehellistä skeidaa. En tiedä olenko tullut vanhaksi, vai onko ihmiset ympärillä menettäneet kaiken järkensä, mutta en vain ymmärrä musiikkia, missä ei ole melodiaa nimeksikään, rytmit ovat ihme kilkatusta ja laulaja epävireinen kuin mummon perintökantele. En kuullut Micachun musiikissa ensimmäistäkään tarttuvaa melodiaa, tai hyvää rytmiä, mikä olisi herättänyt innostusta. Bändin esiintyminenkin oli todelle innotonta ja laimeata. Micachuun ei siis tarvine jatkossa perehtyä.

Arcade Fire oli sitten taas jotain aivan muuta. Heti ensimmäisenä soitettu Wake Up ja Win Butlerin käsky "why won't you just stand the fuck up" innostivat yleisön heti. Niiden perään vedetyt pari uutta biisiä tosin latistivat tunnelmaa hieman. Tunnelmaltaan keikka olikin siis pienoista vuoristorataa. Huippuja ja pienoisia pudotuksia. Uusia biisejä tuli omien laskujeni mukaan kuusi kuudestatoista, mikä on aika hurja luku, kun ottaa huomioon sen, että uusi levy tulee vasta reilun kuukauden päästä. Uudet biisit tosin kuulostivat niin hyviltä, että voin jo nyt sanoa tykkääväni levystä kuin Niki Juusela hyeenoista.

Siinä missä Micachu oli tylsän seisoskeleva, niin Arcade Fire oli todella riehakas. Butlerin pariskunta soitti todella innostuneesti ja varsinkin Regine oli ihastuttavan innostunut tanssiessaan ja keimaillessaan musiikin tahtiin. Tamburiinimiehestä eli William Butlerista tuli uusi idolini. Miestä oli hauska seurata, koska pelkkä tamburiinin soitto herätti miehessä punkkarin esiin. Neighborhood #3 (Lights Out):n aikana mies soitti kellopeliä ja suvereenisti hyppäsi soittamaan takanaan ollutta syntikkaa ilman mitään ongelmia. Lopussa mies juoksi lavan pari kertaa ympäri, nappasi sylissä soitettavan rummun itselleen, paukutti aikansa rytmiä ja sitten paiskasi rummun lavaan. Arvostettavaa toimintaa ja olihan miehellä komeat valkoiset housutkin.

Kokonaisuutena Arcade Firen keikka oli siis kaiken odotuksen arvoinen. Senaatintori toimi hyvin, Arcade Fire toimi hyvin ja kivaa oli. Toivottavasti nyt ei enää tarvitse viittä vuotta odotella yhtyeen saapumista tänne.

Puolta tuntia myöhemmin löysin itseni Kuudennelta Linjalta Japandroidsin keikalta. Lämppärinä toiminut Fun kuulosti sivukorvalla kuunneltuna ihan hyvältä, tosin sivukorva kaiketi kuuroutui, koska äänentaso oli kovalla. Onneksi itse päätähtien esiinnyttyä korvatulpat löytyivät, koska Japandroids soitti vielä kovempaa.

Japandroids on yksi ainoita tämän ja viime vuoden aikana esiin nousseita lo-fi-bändejä. Siinä missä muille bändeille koko lo-fi-estetiikka tuntuu olevan itseisarvo joka pelkästään riittää, niin Japandroids on onneksi tajunnut, että musiikin suristessa on hyvä olla punkkia ja melodiaa. Japandroids yhdistelee molempia erinomaisesti.

Livenä tämä Vancouverilainen duo on hurja. Kitaristi-laulaja Brian King poukkoili ympäri lavaa hurjalla vauhdilla ja soitti aivan uskomattomia kitaramelodioitaan lähes ongelmitta. Rumpali David Prowse ei paljoa jäänyt jälkeen, vaikka olikin rumpujensa taakse kahlittu. Onnistui hän siltikin särkemään pari kertaa virvelinsä.

Tässä olikin keikan ainoa ongelma. Intensiteetti katosi todella pahasti, kun teknisten ongelmien takia bändi joutui useita minuutteja säätämään soittimiaan. Juuri kun riehakkuus tuntui löytäneen hyvän vauhdin, niin joku kämmi tai ongelma hidasti tahtia. Muuten Japandroids teki kaiken juuri niin hyvin, ellei jopa paremmin kuin levyllään. Livebändien aatelia. Post-Nothing levy taisi tulla kokonaan ja pari muutakin biisiä kuultiin.

Arcade Fire ja Japandroids onnistuivat keikoillaan todella hyvin ja 28. kesäkuuta vuonna 2010 jää muistoihini elämään hienona päivänä. Terkkuja Helsingin päättäjille: kyllä sitä Senaatintoria kannattaa käyttää konserttikäytössä jatkossakin. Luette kumminkin.

Kuvan otti Flicr-käyttäjä 1541.

keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Puolen vuoden listailuja

Koska kohta tätä vuotta ollaan menty jo puolet, niin palataan lähtöpisteeseen tässä blogissa. Listoilla aloitettiin ja nyt pistetään uutta listaa kehiin. Koska haluaisin kirjoittaa paljon enemmän ties sun mistä artisteista ja levyistä, niin listataan tähän paitsioon jääneitä levyjä, joita olen tämän puolen vuoden aikana fiilistellyt todella paljon. Lista ei siis sisällä tämän vuoden parhaita levyjä, vaan tämän vuoden parhaita  musiikillisia löytöjä.

David Bowie - Aladdin Sane (1973)

Bowien tuotanto on jäänyt luvattoman vähälle kuuntelulle. Oikeastaan olen aiemmin kuunnellut vain Ziggy Stardustia. Esim. Berliinin aikaiset levyt ovat kuulematta vieläkin. Aladdin Sane on kumminkin todella komeaa glamia. Klassikko.

Paul Simon - Graceland (1986)

Se levy, mistä puhutaan Vampire Weekendin suurimpana innoittajana. Onhan näissä jotain samaa, mutta aika kevyttä poppiahan tämä on pienin Afrikka-höystein. Aurinkoisille päiville suosittelisin tätä. Muuten yleinen pirtsakkuus voisi käydä hermoille.

Tom Waits - Glitter & Doom (2009)

Tom Waits on kanssa mies, jonka tuotantoa en ennen viime vuotta ollut kauheasti kuunnellut. Tämä livelevy osoittaa kumminkin sen, ettei miestä turhaan hehkuteta. Tunnelmasta toiseen mennään suvereenisti ja miehen karhea ääni on todella mieleenpainuva.

Local Natives - Gorilla Manor (2009)

Kuulin koko bändistä vasta tämän vuoden puolella. Näin perillä olen uudesta musiikista aina välillä. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan kliseisesti sanottuna. Lokaaleilla jonneilla on hyvin hallussa melodiat ja ne rytmiset jipot, joilla bändi erottuu massasta edukseen. Vampire Weekendin jumittavampi ja fiilistelevämpi pikkuveli.

Sunny Day Real Estate - Diary (1994)

Viime vuonna uudelleenjulkaisun nähnyt emo-genren perusteos. Emo on nykyisin kirosana, mutta tätä kuunnellessa muistaa sen, miksi koko genre ylipäänsä edes lähti nousemaan. Tästä löytyy melodioita ja rouheutta sopivin annoksin. Basisti lähti tästä bändistä Foo Fightersiin. Knoppitietona teille.

Florence + The Machine - Lungs (2009)

Florence Welshin debyytti tuli löydettyä oikestaan vasta Tavastian keikan kynnyksellä. Viime vuonna tämä ei jostain syystä napannut, mutta talvella tämä soi todella paljon. Kivaa poppia pienin kierouksin. Livenä oli loistava!

Kid Cudi - Man On The Moon (2009)

Kid Cudin rap-eepos löysi paikkansa myös vasta oikeastaan tänä vuonna. Kun Kid Cudin laiskaan räppäykseen tottuu ja miehen psykedeeliset läpät oivaltaa, niin tästä saa todella paljon irti. En yhtään ihmettelisi, vaikka miehestä tulisi seuraava Jay-Z.

Dirty Projectors - Bitte Orca (2009)

Tunnun löytävän kaiken myöhässä. Kuten tämänkin. Aiemmin jo hehkutin Bitte Orcan erinomaisuutta, mutta koskaan ei voi tarpeeksi kehua. Progehtavaa, kieroa, kulmikasta ja hyvin yllättävää poppia. Brooklyn's finest!

Big Star - #1 Record (1972)

Powerpopin esimerkkiteos, joka on kestänyt aikaa todella hyvin. Pärjää vertailussa mihin tahansa nykypäivän powerpop-bändeihin, ja samalla myös lyö useimmat helposti. Todella hyvä levy, johon suosittelen kaikkien tutustumaan. Rokkia ja poppia juuri sopivasti miksattuna.

Four Tet - There's Love In You (2010)

Kieran Hebdenin Four Tet oli tuttu vain nimeltä ennen tänä vuonna julkaistua levyä, mutta tämä levy aiheutti välittömän ihastuksen. Kivan junnaavaa elektrofiilistelyä. Taitaa valitettavasti osua Flow'ssa Airin kanssa päällekäin, joten tulee todella tiukka valinta.

BLK JKS - After Robots (2009)

Todella tiukka afrobeatin ja modernin indie-rockin sekoitus. Vähänhän tämä aluksi hämmentää, mutta itse nautin todella paljon hienojen melodioiden ja afrikkalaisten rytmien yhteensovittamisesta.

VA - Ecstatic Music Of The Jemaa El Fna (2009?)

Flow-vieras Omar Souleymanin levyjä julkaisseelta Sublime Frequenciesilta julkaistu levy, joka sisältää livetallenteita marokkolaisilta katusoittajilta. Näissä on meno kohdillaan! Luutuista lähtee sellainen särösoundi, että metallimiehiltä valahtaa paskat housuun. Nimensä mukaisesti todella ekstaattista musiikkia.

Voin yrittää vielä jonkun puolen vuoden top 10-levyt listan väsätä, mutta tuskinpa ennen ensi viikkoa. Sitä odotellessa ottakaa näitä levyjä haltuun, jos ette vielä ole niihin tutustuneet.

maanantai 21. kesäkuuta 2010

Kele

Kele Okereke on Bloc Partyn laulaja, joka sooloilee tämän vuoden ajan. Emoyhtye on telakalla/hajoamispisteessä, riippuen siitä keneltä kysyy. Tarina kertoo, että Kele aloitti potkunyrkkeilyn Bloc Partyn siirryttyä tauolle ja musiikkia ei edes pitänyt syntyä, mutta käsissä on nyt miehen ensimmäinen soolotuotos, joka kantaa nimeä The Boxer. Sanovat, että joskus pieni tarinan väritys on parempi kuin puhdas totuus.


Bloc Partyn debyytti, Silent Alarm, oli nykivää kitarapoppia viime vuosikymmenen puolivälin muodin mukaisesti. Toinen levy, A Weekend In The City, oli samalla koneellisempi, mutta myös seesteisempi oodi kaupunkielämälle. Kolmannen levyn, Intimacyn, voi jopa sanoa olevan esimakua The Boxerille. Se kun oli jo syntetisaattorien ja rumpukoneiden valtaama. The Boxer kuulostaa melkein antiteesiltä Silent Alarmille. Siinä missä Silent Alarm oli poppia kotikuunteluun, niin tämä sooloplätty on tarkoitettu tamppaamiseen. Kele haluaa nyt tanssittaa.

Avausraita Walk Tall alkaa marssimaisella rytmillä ja suorastaan pakottaa tamppaamaan. Toisena raitana tuleva On The Lam on puolestaan modifioiduilla vokaaleilla höystettyä dubstepiä. Kele antaa alkuun ymmärtää, että Bloc Partyn juuret ollaan unohdettu täysin. Levyn puolivälissä meno tosin rauhoittuu. Everything You Wanted ei enää tanssitakaan, vaan on jonkinlainen kitarapopin konevastine. Olemattomalle konemelodialle kun keksisi kitarasovituksen, niin kyllä siitä kelvollisen brittipoppi-biisin saisi. Unholy Thoughts taas voisi olla suoraan Intimacylta. Kyseisellä biisillä kuullaan ensimmäistä kertaa kitaraa, joka tuo heti Bloc Partyn mieleen.

Loppuun Kele on säästänyt kaksi täkyä. Rise on nimensä mukainen nostatusbiisi, joskaan ei mikään tamppausanthemi. Sellainen loppuillan pieni kiva nostatus väsyneille ihmisille. Toiseksi viimeinen kappale All The Things I Could Never Say on taas upea pop-kappale. Sitä kuunnellessa unohtaa kappaleen konesovituksen, ja sitä vain jää fiilistelemään Kelen upeaa laulumelodiaa, joka lopussa saa kruunauksen naislaulajan loppuluritteluista.

Kelen soolodebyytti on ihan kelvollinen. Kelekin tosin napsahtaa samaan kantoon kuin toinenkin sooloilija Jonsi. Alku antaa ymmärtää poikien tehneen kunnon irtioton emobändeistään, mutta kappaleet eivät ihan saa sellaista nostetta, joka tekisi levyistä klassikoita omalla sarallaan. The Boxer on ihan kelpo levy, mutta tuskinpa tätä tullaan enää parin vuoden päästä muistamaan.

Loppuun liveversioita kappaleista syntymäpäivältäni Colognesta. Koska levyä ei Spotifysta löydy, niin nämä antavat edes jotain osviittaa siitä, mitä luvassa on.





sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

Coldplayn jumaluus

Coldplay on täydellinen bändi. Kyllä, olen sitä mieltä. Coldplayssa ei ole musiikillisesti mitään vikaa. Se tekee täydellisiä biisejä. Chris Martin on nero. Kukaan muu ei pysty tekemään biisejä, joita on täysin mahdotonta vihata. Kyllä, väitän, että jopa ne ihmiset jotka ovat miestä haukkuneet antikristukseksi, joka pitäisi ristiinnaulita ja hirttää olemattomista munistaan, rakastavat oikeasti häntä. Kuten minäkin.


Coldplayn historia on kuin maailman parhaiten hiottu suunnitelma. Ensilevy Parachutes on indierunkkareille suunnattu ihanan villapaitamainen akustishenkinen levy, jolta löytyy kumminkin megahitti, joka miellyttää sitä 15-vuotiasta NRJ:tä kuluttavaa Elli-Nooraa ja 30-vuotiasta Radio Novasta ja self help-oppaista apua hakevaa Susannaakin (katso Seiskamaisesti kuva).


A Rush Of Blood To The Head oli jo enemmän suunnattu massoille. Indierunkkareita miellytettiin kumminkin vielä, mutta suuntaus oli jo isommilla areenoilla. Ei kai Chris Martin jaksa katsella, kun langanlaihat nysvärit itkee, kun Gwyneth Paltrowkin jo antautuu miehen edessä, vaikka hiukset on enemmän kiharalla kuin David Hasselhoffilla ja hammasväliin voisi piilottaa kokonaisen miehen.


X&Y oli levy, mikä oli jo niin täydellisen keskinkertainen paketti, jolla pystyttiin miellyttämään ihan kaikkia. Sanoitukset olivat diibadaabaa, joilla Chris Martin taputti ihan meitä kaikkia selkään ja sanoi: "kyllä se siitä". Ja mehän vakuutuimme. Kaikki hoilasimme "I'll try to fix you", kun samaan aikaan Chris Martin hoiti kikkarapäätään dollareilla. Samaan aikaan Bono huomasi olevansa aivan tavallinen kuolevainen, ja yritti muuttua rocktähdeksi. Muodonmuutos näyttää sammakon ja Robin Williamsin sekoitukselta.


Joku idiootti kehtasi kumminkin väittää, että X&Y oli huono levy. Chris Martin kumminkin mietti hetken ja tuumasi, että kun seuraavalle levylle laitetaan kansitaiteeksi kaikkien tuntema maalaus ja bändi tekee muodonmuutoksen "Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Bandiksi", niin jopa Beatles kalpenee heidän edessä. Ja näin kävi. Viva La Vida oli niin täydellinen biisi, että joku nevahöörd kitaristi väitti sen olevan hänen biisinsä. No niinhän se olikin, mutta uskoiko sitä kukaan, kun Chris Martin on kumminkin niin kiva mies. Sehän aina laulaa juuri minusta.


Tämän kaiken mukahuumorin taustalla yritän sanoa sen, että Coldplay on ihan törkeän kova bändi. Se on bändi, jota olisi todella helppo vihata, mutta silti he tekevät kaiken oikein ja tekevät vihaamisesta mahdotonta. Coldplay oli kumminkin ainoa viime vuosikymmenen bändi, joka onnistui tekemään itsestään stadionbändin ja vain olemalla täysin omia itsejänsä. Siinä missä Muse muuttuu vuosi vuodelta enemmän parodiaksi itsestään, on Coldplay onnistunut välttämään tämän ongelman hyvin. Vaikka Viva la Vidalla homma meinaa välillä lipsua yli, niin silti en voi olla sanomatta huonoa sanaa kappaleista. Kritisoitavaa löytyy kyllä joo, mutta silti löydän itseni hoilaamasta bändin biisejä baarissa tai viheltelemässä jotain melodiaa kadulla. Coldplayn biisit ovat niin täydellisiä, että ne vetoavat kaikkiin musiikkimausta välittämättä. Täydellinen bändi siis.







tiistai 15. kesäkuuta 2010

Big Boi!

Big Boi on toinen puolisko Outkastista. Tämä puoli Outkastista saapuu vihdoin Suomeen. Flown räppitarjonta näytti pitkään huolestuttavan vähäiseltä, mutta jo nimensäkin puolesta Big Boi paikkaa ison aukon. Alkuun olin vähän skeptinen, koska Big Boi on todella rrrräp ja Flown linja tänä vuonna on ollut todella indie, johon sopisi Kid Cudin tai Lupe Fiascon kaltaiset nimet paremmin, mutta miehen ensimmäisen (tai toisen, jos Speakerboxxxin haluaa laskea soololevyksi) soololevyn maistiaisbiisit ovat olleet toinen toistaan huikeampia, joten luulisi indiepäidenkin pistävän tanssiksi. Levy tulee ensi kuun alussa, joten Suvilahdessa jokainen jäbä ja mimmi heiluttaa persettään tuoreiden bangereiden tahtiin. Esimakua löytyy alta. Niin ja tulee sinne Suvilahteen kans joku Caribou, joka sai jostain Rumbasta viisi tähteä.







Kentiltä uusi levy!

Ruotsin rock-suuruus Kent julkaisee jo tämän kuun lopussa uuden albumin En Plats I Solen, ja ei, se ei ole EP. Edellinen Röd ilmestyi viime marraskuussa, joten Kentin pojat ovat pitäneet aikamoista haipakkaa levynsä kanssa. Kentin viimeisin levy Röd ja sitä edeltänyt Tillbaka Till Samtiden olivat silkkaa konepoppia ja maistiaisista voi päätellä saman menon jatkuvan. Gamla Ullevi on aika rytmikäs veto Kentin mittapuilla, kun taas Skisser För Sommaren on huomattavasti perinteisempi kone-Kent kappale. Hyviä biisejä, joten levyä voi jälleen odotella innolla. Parin viikon päästä lopullinen tuotoskin on kuultavissa. JEI!



keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

Pikapopit

Koska tiedän, etten pääse blogiani päivittämään vähään aikaan, niin käsittelen kolme levyä lyhyiden suosittelujen muodossa. Luultavasti palaan levyjen pariin myöhemmin, tai sitten en. Ainakin ne on name dropattu. Enpähän tunne itseäni laiskaksi. Linkit ohjaa sitten Spotifyyn. Ettäs tiedätte.


Anna Puun debyyttilevy oli hyvin yllättävä paketti. Toisaalta olin hehkuttanut Idolsin aikoihin jo sitä, että Annasta voisi tulla jotain isoa, mutta en silti uskonut, että hänestä tulisi ISO ja vielä musiikillisesti pirun hyvä. Sahara on aivan yhtä hyvä, ellei jopa vähän parempi kuin debyytti, jonka epähuomiossa ostin cd:llä, vaikka sen olin jo iTunesista hommannut. Voin siis varauksetta suositella Anna Puuta ennakkoluuloisillekin.


Teenage Fanclubin uusimman levyn olen kuunnellut vasta kerran. Häpeän, mutta se kerta vakuutti. Skotlannin pop-nerot tekivät jälleen täysin itseltään kuulostavan levyn, joka on jälleen ihan pirun hyvä. Olisin hyvin yllättynyt, jos tämä ei ole vuoden parhaiden levyjen listalla mukana.


The Drums vaatii oman kirjoituksensa, koska en edelleenkään ole päättänyt, onko tämä nyt hyvää vai ei. Pari ensimmäistä kuuntelukertaa eivät vakuuttaneet yhtään. Olin vain ärsyyntynyt. Kolmannella kerralla biisit kuulostivat jo hyvältä. Nyt pitäisi vielä pari kertaa kuunnella levy läpi, jotta tietäisin onko tämä ärsyttävää ylihypetettyä hömppää, vai ihan hyvää poppia. Suosittelen silti, koska tästä bändistä puhutaan seuraavat pari kuukautta tauotta. Kyllähän sitä mielipide pitää olla.





tiistai 8. kesäkuuta 2010

Mondo Cane

Hey Mike, those guys in the orcestra all think your nutz!

Iskelmä on kirosana. En voi sietää iskelmää käsitteenä, enkä musiikkina yhtään. Nykyinen iskelmä-nostalgia-mikälie fiilistely on naurettavinta mitä tiedän. Siksi olen todella yllättynyt siitä, että Mike Pattonin italoiskelmäprojekti Mondo Cane iskee ja kovaa. Kuunnelkaa itse ja todetkaa, että tämä saattaa olla vuoden tyylikkäintä musiikkia.





maanantai 7. kesäkuuta 2010

Jätkäjätkät

Asa on suomalaisista räppäreistä ehdoton lempparini. Miehen jokainen levy on ollut erittäin hyvä ja varsinkin ensimmäiset kolme Asan nimellä julkaistua levyä ovat klassikkoja omassa genressään. Odotukset jokaiseen Asan tuotokseen on siis aina katossa. Poikkeusta ei tuonut Jätkäjätkien nimen alla julkaistu Ykstoist Ykstoistakaan.


Olen pariin otteeseen todistanut Jätkäjätkien menoa livenä ja silloin Asan kappaleet ovat heränneet eloon aivan eri tavalla kuin levyillä. Pelimannihenkinen orkesteri saa räppirytmeihin virtaa, mitä ei tule todistettua muuten juuri missään. Levyllä biisit eivät saa aivan yhtä lennokasta meininkiä aikaiseksi, mutta hyvin Jätkäjätkät ovat saaneet vahvuutensa vangittua levyllekin.

Asan sanailu on jälleen hyvin esillä, mutta Joska Josafatin ja Puppa J:n rooli on kasvanut merkittävästi. Samalla musiikki on ottanut suuntaa enemmän reggaen puolelle, jolloin tuloksena on jotain perinteisten räppirytmien ja reggaen fuusiota, johon yhdistyy Balkanin soundit tuoden hauskan ja virkistävän vivahteen muuten niin elähtäneeseen genreen. Bändinä Jätkäjätkät on siis todella kova ja hienosti tämä yhtye soikin yhteen. Tätä kuuntelee ilolla.


Kappalemateriaali on pääosin hyvää. Bangereita ei valitettavasti levylle ole siunaantunut kuin pari. Sylissä Taivaan Alla, Pikkulintu ja Flygareita ovat todella hyviä kappaleita, joiden voi olettaa kesänkin aikana soivan lavoilla ja stereoissa ympäri maan. Loppuun säästetty kolmikko Kommareita, Ihmepyörä ja Handen Hawaiji ihmetyttävät todella paljon. Kommareita on taustansa vuoksi todella kova biisi, mutta tekstit herättävät ihmetystä. Asan rapit ovat vielä ihan hyviä, mutta Rauhatädin räpit eivät kärjistetyssä muodossaan aiheuta kuin ärtymystä. Vaikka olenkin räppien aatemaailman kanssa samaa mieltä, niin silti särähtää korviin todella pahasti. Harmittava kauneusvirhe muuten todella kovassa biisissä. Kaksi viimeistä raitaa ovat sitten progehaihattelua, jotka ovat täysin väärällä levyllä. Kaiketi niiden pitäisi rauhoittaa levyn loppua, mutta nyt lähinnä ihmettelen, että miksi nämä biisit ovat tähän laitettu.

Jätkäjätkien levy on jälleen kerran oikein hyvä levy, mutta Asan nimi tuo jokaiseen tuotokseen isot odotukset, ja nyt levy on vähän turhan tasalaatuinen. Todelliset hitit puuttuvat ja lopun haihattelut ovat täysin väärällä levyllä, mikä tiputtaa kokonaisuuden arvoa jonkin verran. Asan faneille silti pakkohankinta ja jos suomiräppi tuntuu itselleen vieraalta genreltä, niin Jätkäjätkistä on hyvä lähteä liikkeelle. Tästä löytyy kaikille vähän kaikkea.







sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

Keikkoja ja viuluja

Päivät keskiviikosta perjantaihin meni keikkojen parissa. Pari oli Tavastialla ja yksi Itä-Helsingissä sijaitsevalla työväentalolla. Useamman päivän keikkaputket ovat tulleet hyvin tutuiksi aiemminkin, joten tällainen ruuhkailu menee nykyisin melkein rutiinilla. Sentään on illoiksi tekemistä.


Keskiviikkona Tavastialla konsertoi aiemmin Final Fantasy nimen alla esiintynyt Owen Pallett. Pallett taitaa melkein olla tunnetumpi orkestraatioistaan useille yhtyeille, kuten Arcade Firelle ja Alex Turnerin sivuprojekti The Last Shadow Puppetsille. Viime vuoden Flowssa näin Pallettia tasan yhden biisin, koska hypnotisoiduin Fever Raysta niin paljon ja kerkesin telttaan vasta viimeisen kappaleen ajaksi. Nyt pääsin korjaamaan vääryyden ja voi pojat, harvoin on tullut koettua mitään noin hienoa.

Owen palautti uskoni livemusiikkiin. Mies loihti viulun, syntikan ja samplerin avulla jylheitä kappaleita, joiden edessä mykistyi. Ensimmäiset kappaleet meni hämmästellessä Pallettin taituruutta. Biisit rakentuivat viuluriffi kerrallaan niistä muodostuneista loopeista. Hämmästyin siitä, kuinka yksi mies pystyy pitämään samplerillaan useamman loopin kasassa noinkin hyvin, koska kaikki meni täysin yhteen hänen oman soiton ja laulun kanssa. Pallettilla oli mukana myös toinen soittaja, jonka nimeä en enää muista, joka soitti kitaraa ja rumpuja muutaman kappaleen ajan. Toinen soittaja toi pientä lisää kappaleisiin, mikä oli ihan hyvä, koska liian pitkään pelkkää viulutaituruutta ei olisi jaksanut kuunnella.

Owen Pallettin keikka oli hieno osoitus yhden soittimen virtuoosimaisesta hallinnasta, mutta silti keikka ei ollut pelkkää kikkailua. Owen innostuikin turisemaan yleisön kanssa moneen otteeseen ja saipa häneltä jopa kysyä kysymyksiäkin. Mitään kovin yllättävää ei yleisöstä kumminkaan esille tullut. Itsekin ujostelin liikaa. Yksi hienoimmista keikoista mitä olen nähnyt ja varmaan menen toistamiseen katsomaan miestä Flowssakin. Suosittelen myös muille!


Torstaina oli vuorossa Yona samaisessa paikassa. Yonan alkuvuodesta ilmestynyt debyyttilevy Pilvet Liikkuu, Minä En on hieno, mutta hieman epätasainen levy. Livenä Yonalla oli mukana kahdeksanhenkinen orkesteri, jossa oli kaksi kosketinsoittajaa, rumpali, kontrabasisti a.k.a läskibasisti ja neljä jousisoittajaa. Ns. perinteisiä soittimia ei lavalla siis ollut, mikä oli hieman yllättävää. Oli kumminkin piristävää kuulla hieman erilaisempaakin bändisointia. Viuluja oli kahden illan aikana lavalla yhteensä viisi. Tällaisiin lukuihin pääsee harvoin edes kitaroiden kanssa.

Yona yhtyeineen esitti lähes koko debyyttilevynsä ja yhden uuden biisin. Illassa oli hyvin spontaani tunnelma, koska lavalla kävi taiteilemassa "Inkkari-Johannakin". Yksi biisi tuli acapellana, vaikka sitä ei alunperin pitänyt edes esittää jne. Yonasta jäi hyvin sympaattinen kuva ja ilta oli oikein kiva. Suosittelen myös Flow-kävijöille tsekkaamaan Yonan, koska tämä bändi saa hymyn korville.


Perjantaina kävin Vatakin järjestämässä illassa "Rock, Rieha ja Rakkaus" illassa, missä esiintyivät Cats On Fire-duo akustisesti, Pohjolan Ilmari ja Jalankulkuämpäri. Runoutta ja kuorolaulua myöskin kuultiin, ja olin onnekas kalja-arvonnassa. Bändeistä ei kauheasti jäänyt muistikuvia, mutta tämä ei johtunut alkoholista, vaan kavereiden kanssa hengailusta. Bändit jäivät tällä kertaa kakkoseksi hyvän seuran takia. Yksikään bändeistä ei silti ollut huono ja varsinkin Jalankulkuämpäri yllätti riehakkuudellaan.

Kesä oli hyvä aloittaa riehakkaasti. Ennen Arcade Firea ei vain taida olla edessä mitään ihmeempiä, ellei ihmeitä tapahdu. Katsellaan ja keikkaillaan.

perjantai 4. kesäkuuta 2010

Viisi tsekkaamisen arvoista levyä

Toukokuu lähenee loppuaan ja tämän kuun levytulvan käsitteleminen tulee vaatimaan aikaa enemmän kuin uskalsin edes kuvitella. Teenage Fanclubin uutukainenkin on vielä tsekkaamatta. Hohhoh. Nyt otetaan käsittelyyn hieman vähemmälle huomiolle jääneitä levyjä, mutta jotka yhtälailla ansaitsevat hehkutusta.


Villagers on Irlannista ponnistava folk-yhtye. Yhtyeen musiikki on hyvin kaunista ja tunnelmallista, jolle en itse keksinyt vertailukohdaksi kuin Teiturin. Villagersin musiikki ei ole tyypillistä akustista folkia, vaan jopa aika raskasta ja melankolista. Avausraita I Saw The Dead antaa levystä melko hyvän kuvan, vaikkakin osa kappaleista on paljon kepeämpiä ja leppoisampia. Kuten levyn nimikappale Becoming A Jackal.

Itse näin Villagersin esiintymisen Jools Holland Showssa, jossa yhtyeen keulakuva Conor J. O'brien esiintyi mies ja kitara-tyyppisesti. Tämä ei hirveästi minua vakuuttanut. Levyllä on onneksi bändi mukana, joka lisää sointiin jylhyyttä, joka on aika harvinaista nykyfolkin parissa. Tämä seikka itseäni juuri miellyttää erinomaisten kappaleiden lisäksi.


Sleigh Bells tuli tutuksi Flow'n kautta. Yhtye on tulossa esiintymään festareille ja koska en ollut aiemmin kuullut bändistä mitään, niin suuntasinkin kohti Myspacea. Näytteet kuulostivat ihan törkeän kovilta. Duopohjalta tykitettyä meteliä, jossa konerummut, kitara ja syntikat saivat aikaan jotain sellaista, mihin harvemmin on tullut törmättyä. The Kills tästä tulee vähän mieleen, mutta kaksi kertaa vaarallisempana ja hurjempana.

Bändin musiikki elää juuri siitä energiasta, mikä siihen ollaan saatu vangittua. Ei näistä biiseistä löydy oikein mitään melodista koukkua missä olisi tarttumapintaa. Tämä on vain puhdasta kohkaamista musiikin muodossa. Flowssa odotan näkeväni tältä kaksikolta hurjan shown.


Laura Veirsin levy tuli jo alkuvuodesta ja pidin siitä jo silloin, mutta se jäi vähän kaiken mahdollisen hienouden alle. Kaikesta huolimatta Laura Veirsin July Flame on todella komeaa folkia. Tykkäsin tästä talvella todella paljon, ja tässä oli jotain sellaista takkatuleen verrattavaa lämpöä, mikä kovien pakkasten aikana oli hyvinkin tervetullutta. Nyt July Flame on jäänyt vähän paitsioon, mutta suosittelen levyä kaikille niille, jotka eivät sitä ole vielä tarkastaneet. Erinomainen plätty!

 

Gogol Bordello nousi suomalaisten tietoisuuteen vuoden 2006 aikana hurjan Ruisrockin keikan jälkeen. Sen jälkeen yhtye on nähty Suomessa useasti keikkailemassa, ja kun meininki keikoilla on riehakas, niin helpostipa sitä ihmiset saa pauloihinsa. Läpimurtolevy Gypsy Punks oli hurjaa paahtamista, minkä vuoksi se on edelleen bilelevyjen ehdotonta kärkeä.

Uusin Trans-Continental Hustle on jättänyt vanhan punkpaahdon jälkeensä. Tällä kertaa slaavilaiset sävelet ovat ottaneet isompaa osaa. Moni kappale menisi jopa maailmanmusana läpi. Vanhaa paahtoa löytyy myös, josta hyvä esimerkki on avauskappale Pala Tute ja Immigraniada (We Comin' Rougher), joista varsinkin jälkimmäinen saa jopa hc-punk sävyjä. Gogol Bordello on siis rauhoittunut, mutta ei onneksi ole siinä sivussa menettänyt särmäänsä. Slaavilaista musiikkia on hauska kuunnella mustalaisretkueen soittamanakin, vaikka se ei kovin elitististä olekaan.


Viimeiseksi tulee se levy, jolta en odottanut oikeastaan yhtään mitään, mutta juuri sen takia se potkii niin kovaa. The Dead Weatherin Sea Of Cowards on tämän vuoden kovin rocklevy. Siitä tuskin tulee edes vastaväitteitä. Jack Whiten ja Alison Mosshartin tähdittämä bändi ei debyytillään mielestäni ihan onnistunut. Se oli ihan hyvä, mutta ei oikeastaan mitään muuta. Nyt bändi pisti sellaisen levyn ulos, että oikein pelottaa.

Jack Whiten bändien ongelmana on ollut se, että ne kuulostavat ihan liikaa The White Stripesilta. The Raconteurs oli kuin talviunille siirtynyt The White Stripes ja The Dead Weatherin debyytti oli taas vähän kuin mielikuvituksensa hukannut The White Stripes. Sea Of Cowards on taas aivan kuin kesken talviunien herätetty helvetin äkäinen The White Stripes, joka on vielä löytänyt tappoarsenaaliinsa lisämausteeksi koskettimet. Jo avausraita Blue Blood Blues iskee kovaa. Loppulevy on lähes yhtä armotonta menoa, vaikkakin pari täyteraitaa on mahtunut silti mukaan. Silti, tämä on se levy, millä The Dead Weatherin olisi pitänyt alunperin tulla esille, jotta bändiä ei voisi kyseenalaistaa laiskaksi sivuprojektiksi. Nyt Jack White todisti olevansa tämän vuosituhannen The Man.

Kasasin Spotifyyn listan kyseisistä levyistä, tosin Villagersin levyä ei ainakaan toistaiseksi löytynyt sieltä. Joudutte nyt itse etsimään sen käsiinne, koska itse en jaksa sitä työtä tehdä puolestanne.